Loiskuu lokakuu

Lukijaisein,

lieneekin ollut jo aikakin raapaista kokoon sananen -tahi toinenkin- lokakuusta, joka jo kotvan aikaa on ollut täällä ilonamme, rikastuttamassa autereista arkeamme ihastuttavilla tunnelmillaan, säillään ja ilmiöillään. Tämän kertainen ruono leikittele alliteraatiolla alvariinsa aloittaen, nauttikaatten naureskellenkin siitä tok'.

Miltei loskaa loiskuu lokakuu,
vielä vävähtävät värit väsyneet,
lehdet koivujen koreilevat konnuillaan;
syyskö synnyttää jo loppuaan?

Hipihiljaa hiiren lailla
kuiskivat kuuset kutsujaan,
lintulaudan lauluset
polttavat poissaolollaan:
marraskuussa maakin mahtaa
lokakuuta haikailla vuorostaan.

Poissa aika korvaamaton

Tervehdys jälleen, armaat lukijat,

syksy on edennyt pitkälle lokakuuhun, valo on käynyt harvemmaksi, suorastaan haikeaksi muistoksi kesästä. On aika tunnelmoida kynttiläin väräjävien liekkien pehmeässä valossa, tumman syksyisen tähtitaivaan alla tai vaahteranlehtien värjäämien metsien poluilla syysiltaisin. Tässä teille runoke syysillan ratoksi. Muotoseikkoina mainittakoon runon olevan jambista tetrametriä ja noudattavan aabbcc-riimirakennetta. Tällä kertaa mitan pitäisi olla kutakuinkin kohdallaan. Monissa säkeissä on suomen hieman jambille hankalan painollisuuden vuoksi käytetty vanhaa suomalaisen runouden kikkaa käyttää esim. kolmitavuisen sanan toista vähintään keskipitkää tavua ensimmäisenä painollisena tavuna. Lukekaatten rauhassa:

Yllättäin astuu pimeys ylle,
avoinna olen syleilylle,
hymyilet huulin hellin, rakkain,
jo suru uupuneena lakkain
asteittain avaa lämmön syvän,
ja tuntee liekin lämmöstyvän

Suruisin siivin kulje emme,
niin kantaa kauas lempeytemme,
pienoisen hetken sinuun luotan,
sisimpään rauhan haaveen tuotan,
vaikk' annoit valheen rakkautesi,
jo tunnen toden sydämesi

En runopoikas' ole armas,
rakkautes' aina petos karvas,
vain ohi kiitää kiintymykses,
on rakkausleikki huvitukses,
rakastais toinen ikuisuuden,
vain sinä hylkäät vuoksi uuden

Ja päästä monen unhon vuoden,
muistatpa yksin tuskaa juoden
rakkauden kesää kaunehintas,
mi nytpä särkee kylmän rintas:
kosk' kaipaus onkin loppumaton,
poiss' iäks' aika korvaamaton

On yllä uinuvain peltojen

Arvoisat lueskelijani,

tämän kertainen runoke on jälleen epämääräisehkössä muodossa. Kokeilin nyt vaihteeksi säkeistöihin abab-riimirakennetta, ja lopputuloksena syntyi alla maleksiva raapustus. Olen mielessäni leikitellyt palstaseni tulevaisuutta ajatellen sonetilla, joten ehkäpä sellaistakin sopivan inspiraation sattuessa on luvassa. "Laura" petrarcalaisittain on tosin tällä haavaa hukassa, mutta aina sitä sonetin verran rakastaa "metsää ja maailmaa" leinolaisittain. Hyviä lueskeleskenteluhetkiä:

On yllä uinuvain peltojen
värejä kätösten koskettaa,
kellerrys raukea ilmojen,
väristen huokuvi kaunis maa

Jo syksy kullatun maiseman
niin täynnä sävyjä haikeita,
hunnuttaa aamunkin avaran,
toteuttaa vuosien jakeita

Taivaskin niin harmaa hymähtää,
pilviltä kuin reunat uupuvat,
hiljaisuus maisemaa silittää,
ja pienet lintuset lirkkuvat