Ei koko kaupungissa...

Lukijaiseni,

kuinka hiekkakiteet ovatkaan taas vilistäneet tiimalasissa sitten viimeisimmän tekstin. Jotenkin kaiken muun kiireen, hektisyyden ja elämäin melskeiden ohessa ajalla on taipumus kulua niin nopeasti, että jo kohta huomaa olevansa vanha, väsynytkin.

Kuitenkin nyt viimein olen päässyt tähän kirjoittamisvaiheeseen, ja lisään tänne iloksenne tahi mielipahaksenne(kukin reagoikoon tyylillään) ensimmäistä kertaa käännösrunoutta. Kyseessä on roomalaisen epigrammirunoilija Martialiksen runo 1,73(1. kirja, runo 73). Lukekaatten innolla, autuushurmauksella:

Ei koko kaupungissa ole ketään,
joka vaimoosi, Maecilianus, edes kopeekoitta koskisi,
vaikka se olisi sallittua: mutta nyt vartion määrättyäsi
on hänellä rynkytteleväisten rysä: olet viisas mies.

Nullus in urbe fuit tota qui tangere vellet
uxorem gratis, Maeciliane, tuam,
dum licuit: sed nunc positis custodibus ingens
turba fututorum est: ingeniosus homo es.

Ei unohtaa voi sydän maata

Hei kotvasta aikaa, arvoisat lukijaiseni,

on tosiaankin jälleen päässyt ajanvyyhti viereksimään sinne sun tänne viime kirjoitukseni jälkeen. Taustalla ovat, kuten niin usein, opiskelukiireet ja muutakin tuotantoa täytyy ehtiä kirjoittelemaan kuin mitä täällä palstasellani julkaisen. Tämän kertainen ruono on muodoltaan erikoisehko, siinä jokaisessa säkeistössä on peräkkäin trokee, daktyyli ja vielä kaksi trokeeta, yhteensä siis kolme trokeeta ja yksi daktyyli. Lämmittäköön runosen kieli talvisia iltojanne:

Tästä hetkestä Sinä uuvut,
olet kaukana viereltäni,
mutta luokseni sanoin saavut,
löydyt liekistä sisimpäni:

Sinne kasvoit sa hipihiljaa,
vartuit valoksi sydämeeni,
ryhdyin sieluas rakastamaan,
annoin silmäsi löytää tieni.

Kukaan riistää ei multa saata
noita hetkiä, enkelini,
eikä unohtaa voi sydän maata,
jolle laskin ma rakkauteni.

Yllämme taivahan himmyt hämy

Hei, lukijaiseni,

pitkä tovi on vierähtänyt sitten viime ruonosen. Viime viikot ovat olleet sangen kiireisiä johtuen tentti- ja opiskelukiireistä, mutta teen jatkossakin parhaani, jotta uutta tuotantoa syntyisi iloksenne tahi suruksenne. Yllättävää on ollut toissapäivänä saamani tieto siitä, että muuan runosein on julkaistu Yleisradion järjestämän "Rakkaudennukkaa"-runokilpailun samannimisessä kilpailuantologiassa. Kiitän kaikkia ystäviä tuesta ja luottamuksesta oman epävarman luontoni horjuessa.

Tänään tarjoan teille sonetin, 14 säettä, neljä säkeistöä. Riimirakenne on abba-abba-cde-cde, säkeiden mittana vuorottelevat peräkkäin kaksi daktyyliä ja kaksi trokeeta. Marraskuista maalailua kaikille, nauttikaatten!

Silloin ma runoni hälle lausuin
yllämme taivahan himmyt hämy.
Tähtien katseessa lemmyt sävy,
sydämein sinkosi tulten lauluin.

Katseensa kauaksi surun peittoi,
vastasi sydämein: kutsun kuulen.
Kuutamo siltana hymyhuulen,
hetki jo rakkautta kohden taittoi.

Tyynellä rannalla kaisla uinui,
lipuivat laineet jo untuviinsa,
lähestyi taivaskin tähtösillä.

Syliin kuin unessa päänsä painui,
rakkauden rauha jo unelmiinsa;
helmillä välkkyi hän lämpöisillä.

Loiskuu lokakuu

Lukijaisein,

lieneekin ollut jo aikakin raapaista kokoon sananen -tahi toinenkin- lokakuusta, joka jo kotvan aikaa on ollut täällä ilonamme, rikastuttamassa autereista arkeamme ihastuttavilla tunnelmillaan, säillään ja ilmiöillään. Tämän kertainen ruono leikittele alliteraatiolla alvariinsa aloittaen, nauttikaatten naureskellenkin siitä tok'.

Miltei loskaa loiskuu lokakuu,
vielä vävähtävät värit väsyneet,
lehdet koivujen koreilevat konnuillaan;
syyskö synnyttää jo loppuaan?

Hipihiljaa hiiren lailla
kuiskivat kuuset kutsujaan,
lintulaudan lauluset
polttavat poissaolollaan:
marraskuussa maakin mahtaa
lokakuuta haikailla vuorostaan.

Poissa aika korvaamaton

Tervehdys jälleen, armaat lukijat,

syksy on edennyt pitkälle lokakuuhun, valo on käynyt harvemmaksi, suorastaan haikeaksi muistoksi kesästä. On aika tunnelmoida kynttiläin väräjävien liekkien pehmeässä valossa, tumman syksyisen tähtitaivaan alla tai vaahteranlehtien värjäämien metsien poluilla syysiltaisin. Tässä teille runoke syysillan ratoksi. Muotoseikkoina mainittakoon runon olevan jambista tetrametriä ja noudattavan aabbcc-riimirakennetta. Tällä kertaa mitan pitäisi olla kutakuinkin kohdallaan. Monissa säkeissä on suomen hieman jambille hankalan painollisuuden vuoksi käytetty vanhaa suomalaisen runouden kikkaa käyttää esim. kolmitavuisen sanan toista vähintään keskipitkää tavua ensimmäisenä painollisena tavuna. Lukekaatten rauhassa:

Yllättäin astuu pimeys ylle,
avoinna olen syleilylle,
hymyilet huulin hellin, rakkain,
jo suru uupuneena lakkain
asteittain avaa lämmön syvän,
ja tuntee liekin lämmöstyvän

Suruisin siivin kulje emme,
niin kantaa kauas lempeytemme,
pienoisen hetken sinuun luotan,
sisimpään rauhan haaveen tuotan,
vaikk' annoit valheen rakkautesi,
jo tunnen toden sydämesi

En runopoikas' ole armas,
rakkautes' aina petos karvas,
vain ohi kiitää kiintymykses,
on rakkausleikki huvitukses,
rakastais toinen ikuisuuden,
vain sinä hylkäät vuoksi uuden

Ja päästä monen unhon vuoden,
muistatpa yksin tuskaa juoden
rakkauden kesää kaunehintas,
mi nytpä särkee kylmän rintas:
kosk' kaipaus onkin loppumaton,
poiss' iäks' aika korvaamaton

On yllä uinuvain peltojen

Arvoisat lueskelijani,

tämän kertainen runoke on jälleen epämääräisehkössä muodossa. Kokeilin nyt vaihteeksi säkeistöihin abab-riimirakennetta, ja lopputuloksena syntyi alla maleksiva raapustus. Olen mielessäni leikitellyt palstaseni tulevaisuutta ajatellen sonetilla, joten ehkäpä sellaistakin sopivan inspiraation sattuessa on luvassa. "Laura" petrarcalaisittain on tosin tällä haavaa hukassa, mutta aina sitä sonetin verran rakastaa "metsää ja maailmaa" leinolaisittain. Hyviä lueskeleskenteluhetkiä:

On yllä uinuvain peltojen
värejä kätösten koskettaa,
kellerrys raukea ilmojen,
väristen huokuvi kaunis maa

Jo syksy kullatun maiseman
niin täynnä sävyjä haikeita,
hunnuttaa aamunkin avaran,
toteuttaa vuosien jakeita

Taivaskin niin harmaa hymähtää,
pilviltä kuin reunat uupuvat,
hiljaisuus maisemaa silittää,
ja pienet lintuset lirkkuvat

Syssyn sävel

Olipahan lisättynä Syssyhyn Säveltä,
kuulinpa siitäkin jo taannoin häneltä:
On Sävel kuulemma pienoinen matonen,
pinnalta siloinen, äänessään rakonen.
Lapainen matonen poistukoon läheltä!


Taas limerikkiä, arvoisat lukijat, tällä kertaa kolmipolvisehkossa muodossa: mahdolliset virheet pidätetään, kenties niistä pidetäänkin.

Supsautus

Hei, arvoisat lukijani,

joiden olemassaolo on oleva mitä suurin mysteeri!

Tänään on avattu tämä Supsautus-niminen blogini, verkkokolumnini, pakinani -tahi miksi sitä kukin haluaakaan kutsua-, johon aion avautua mitä erinäisimmistä aiheista runojen muodossa. Runoissa saattaa esiintyä sekä mitallisia, että mitattomia virityksiä ihan sen mukaan, mitä milloinkin kirjoittajakollon ajukoppaan ilmaantuu. Välillä siis limerikkiä, toisinaan taas sonettia ja sanoja trokeesta, käynee varmaan kokeesta(ja kyllä, riimejäkin harjoitan, pahoittelen).

Eräällä Internetin keskustelupalstalla muuan palstan jäsen leikitteli sanoilla päätyen sellaiseen, että huono runo=ruono. Näin ollen täällä esiintyvät kirjoitukset ovat mitä suuremmassa määrin varmasti ruonoja, antaen tällä tavoin lausuttuani myös pienen mahdollisuuden itseironiallekin.

Lopetan johdantotekstin tähän pieneen limerikkiin, tämän palstain ensitikkiin:

Tänne kirjoittamisesta ei olisi hyvä laistaa,
esittää näin velttoilevaa kaistaa.
Sen sijaan lukijaa olis' ajoittain mukava viihdyttää,
teksteillä naururyppyjä silmiin kiherryttää.
Ja vierahat voisivat toistekin sanojain maistaa.