Lukijaisein,
lieneekin ollut jo aikakin raapaista kokoon sananen -tahi toinenkin- lokakuusta, joka jo kotvan aikaa on ollut täällä ilonamme, rikastuttamassa autereista arkeamme ihastuttavilla tunnelmillaan, säillään ja ilmiöillään. Tämän kertainen ruono leikittele alliteraatiolla alvariinsa aloittaen, nauttikaatten naureskellenkin siitä tok'.
Miltei loskaa loiskuu lokakuu,
vielä vävähtävät värit väsyneet,
lehdet koivujen koreilevat konnuillaan;
syyskö synnyttää jo loppuaan?
Hipihiljaa hiiren lailla
kuiskivat kuuset kutsujaan,
lintulaudan lauluset
polttavat poissaolollaan:
marraskuussa maakin mahtaa
lokakuuta haikailla vuorostaan.
lauantai 20. lokakuuta 2007
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Luin näitä runojasi ja tämä nousi suosikikseni. Herätti voimakkaita mielikuvia kuten runojen tietysti kuuluukin.
Runon haikeudesta huolimatta olen aistivinani siitä jonkinlaista lohtua, jota on hankala selittää. Ehkä se liittyy siihen, että henkilökohtaisesti pidän jokaista vuodenaikaa tärkeänä, omalla tavallaan kauniina ja miellyttävänä loskasta sekä muista yleisesti ikäviksi ilmiöiksi luokitelluista kumppaneistaan huolimatta. Vuodenaikojen loppuessa ja vaihtuessa tuntuu aina siltä, että omassa elämässäkin jokin jakso päättyy ja uusi on alkamassa. Silloin on hyvä aika pysähtyä miettimään. Loka-marraskuun luonnon tietynlainen karuus on loppujen lopuksi varsin viehättävää ajatusleikeille sopivaa "materiaalia". Ja siellä missä jokin viehättää, on myös lohtua, eikä näin ollen voi olla täysin surumielinen.
Tykästyin kovasti viimeiseen säkeistöön. Etenkin
"lintulaudan lauluset
polttavat poissaolollaan"
osui tajuntaan. Linnun laulu kuuluu runolliseen mielikuvaani lintulaudasta, ja ajatus sen poissaolosta todellakin polttaa, vaikkakin todellisuudessahan ne lintulaudat ovat usein vailla elämää.
Kun ensimmäistä kertaa luin nuo säkeet, ensimmäisen kohdalla tunne oli odottava - mitä niistä lauluista kerrotaan seuraavaksi? Kuusten kutsujen jälkeen tietenkin oletti tulevan jotain positiivista. Ja kun linnut olivatkin poissa, sen "polttavuuden" saattoi mielessään tuntea. Lintulaudanhan täytyy olla hirmu surullinen ja yksinäinen, ehkä peräti surunsa murtama, kun sen ystävät ovat poissa. Se kaipaa niitä pystymättä tehdä asialle mitään. Tai ehkä se yrittää toiveikkaana kutsua niitä nähdessään parven lentävän taivaalla.
Tästä runosta saa paljon ajatuksia irti ja siksi se onkin niin mielenkiintoinen. Olet tehnyt arkisista, joskus tylsistäkin, asioista sadunomaisen kokonaisuuden. Lokakuu, marraskuu, lintulauta, kuuset… tämä runo antaa niille sielun, kuten mielestäni kuuluukin tämän kaltaisissa kirjoituksissa. Harvoinhan ihmiset miettivät lokakuun ankeana pidetystä säästä muuta kuin lukuisia kirouksia palellessaan ja valituksia sukkien kastuessa. Luulen, että moni nykyihminen ei enää kuuntele kuusen kuiskailujakaan - tuskin edes uskovat sellaisia olevan. Vaikka niitä on, tiedän sen, koska olen itse kuullut ja kuunnellut. Siihen vain tarvitaan korvien lisäksi sydäntä.
Tässä joitain ajatuksia mitä runosi herätti. Runomittaan ja muihin rakenneasioihin en mene puuttumaan, koska niistä en (vielä) juurikaan tiedä. Jätettäköön se viisaammille.
Kiitos kommentistasi, Laura, kuin myös mielenkiintoisesta tulkinnastasi runostain:)!
Olet selvästi ymmärtänyt runouteni ytimen, sen mitä haluan viimekädessä kertoa: että kauneutta on aina, jos sen vain osaa ja haluaa nähdä tässä maailmassa, joka päällisin puolin vaikuttaa usein vähintäänkin synkeältä, tummasävyiseltä ja harmaalta; Arki asettaa eteemme sävyjä, joista jokaisen sydän voi aina loihtia värileiskuvaisen sateenkaaren.
-S. K-
Lähetä kommentti